Äiti

Rakas äiti, rakas narsisti

Aihe, joka saa sydämen tykyttämään ja veren pakenemaan kasvoistani: äiti. Käsittelen äitini kahdesti eri näkökulmista. Niin anoreksian kuin traumaperäisen stressihäiriön näkökulmasta. Tämä oli äitini suhde syömishäiriööni. 

Äitini oli nuorena hyvin laiha. Hänkin oli sairastanut ainakin bulimian, anoreksiasta en tiedä. Äitini oli laiha oikeastaan kunnes sai minut. Hän vakavan alkoholismin jälkeen sai minut petettyään silloista aviomiestään. En tiedä miksi kaikki yllättyivät kun hän petti myös isääni. Saatuaan minut äitini paino alkoi nousta. En oikeastaan edes tiedä miten. Hän oli sairaanhoitaja, joten töissä on vaikea ehtiä syömään ja kotona hän näytti ainoastaan syövän päivällisen. Silti kilot alkoivat kertyä ja vuosien mittaan äidistäni tuli hyvin ylipainoinen. Hän yritti jatkuvasti laihduttaa ja hankki meille myös kuntoilu välineitä, joita ei itse ikinä käyttänyt. Tv haastattelussa hän kuitenkin kiven kovaa väitti harjoittelevansa maratoonia varten. 

Kun ensimmäistä kertaa aloin laihduttaa 7-vuotiaana, ei äitini tehnyt mitään. Hän tiesi etten syönyt päivällistä, sillä en edes tiennyt peitellä tai salata sitä. Jätin vain täyden lautasen pöydälle ja jatkoin matkaa. Luulisi naisen, jolla itsellään on ollut syömishäiriö, tunnistavan merkit lapsestaan. No se oli sitä aikaa kun vielä uskottelin itselleni voivani hyvin. 

Toisen kerran kun aloin juosta ja kuntoilla, oli tilanne kotona lapselle kauhea. Äitini hakkasi veljeäni kuin nyrkkeily säkkiä, heitteli astioita päin meitä lapsia ja seinää ja raivosi lähestulkoon päivittäin. Muistan äidin repineen minua hiuksista vaikkei hän minua kohtaan niin väkivaltainen ollutkaan, olinhan narsistin lempilapsi. Laihduttaminen tuli siis keinoksi paeta tätä todellisuutta jossa elin. Vaivuin kuitenkin dissosiatiiviseen tilaan enkä muista paljoa tämän jälkeen. En muista siis vuosia. Seuraavat muistoni ovat 4 vuotta myöhemmin, mutta silloin minulla ei ollut ongelmaa syömisen kanssa.

Ensimmäisen kerran varsinaisesti sairastuttuani näin kuinka paljon äitini minusta tosissaan välittää. Tämä oli aikaa kun asuin isovanhemmillani. Olin vakavasti masentunut ja kerroin äidilleni yrittäneeni tappaa itseni. "Lopeta tuo teini angsti ja siivoa huoneesti, mummosi valittaa." Tällöin rakastuin pro anaan. Se antoi jotain merkitystä elämälle, joka oli merkityksetön. Laihduinkin nopeasti alipainoon, mutta se ei riittänyt minulle. Kun mummoni kertoi äidilleni oksentelustani, äitini reaktio ei ollut lohduttaa, hakea apua tai edes huutaa minulle että mitä helvettiä luulen tekeväni. Äitini sivuutti sen ja lähetti minut siskolleni. Siskolleni, joka ei ollut vanhempani, jolla ei ollut mitään valmiuksia hoitaa vakavasti sairastunutta nuorta. Se oli helpompaa äidille. 

Aikani siskolla oli hyvin lyhyt ja siitä jäi siskolleni todennäköisesti syvä haava. Palattuani vanhempieni luo luulisi, että nyt vihdoin vanhempani yrittäisivät auttaa minua. Niin minäkin luulin kun kerroin vanhemmilleni etten ole syönyt päiviin. Tottakai isäni edessä äiti kysyi pitäisikö hänen vahtia syömisiäni, mutta ei äidilläni ollut siihen aikomustakaan. Tällöin ahmin ja oksensin enkä edes yrittänyt peittää sitä. Surullisinta ehkä kuitenkin on, että isäni väittää edelleen ettei tiennyt mielenterveys ongelmistani tällöin mitään. Tällöin asuimme järvenpäässä evakossa kotoamme. 

Kun vihdoin muutimme äitini kanssa asuntoautolla takaisin kotipaikkakuntaani, ei äidillän ollut mitään tarvetta esittää isälleni. Tässä vaiheessa on hyvä sanoa, että kaikki hellyys ja rakkaus, mitä olin joskus saanut, oli historiaa. Ei halauksia tai lohdutusta. Silloinkin kun tarvitsin sitä eniten. Tällöin äitini alkoi laihduttaa. Eikä hän voinut odottaa minulle kertomista. Hän osti dieetti ruokaa ja selitti kuinka isäni lupasi maksaa laihdutusleikkauksen hänelle kunhan hän laihtuisi ensin vähän itse. Tällöin äitini alkoi kilpailla kanssani. Hän laittoi eteeni ruokaa ja itse söi vähän. Hän suuttui kohtuuttomasti jos minulle oli hankalaa syödä enkä saanut kaikkea syötyä. Hän huusi minulle, etten ole tarpeeksi sairas, että kukaan auttaisi minua. Ehkä se oli totta tai ehkä en kertonut tarpeeksi hoitotaholleni, mutta ei kukaan auttanutkaan minua. Siksi minulla on ollut siitä lähtien jonkin tyypin syömishäiriö enkä enää todellakaan tiedä mitä normaali syöminen on.

Äitini on suurin syy syömishäiriööni. Lukko jääkaapissa ja valvontakamera keittiössä oli äitini idea. Pakolliset perhe illalliset, tietysti ilman isääni, oli äitini idea. Perhe illalliset olivat ahdistavni hetki meille lapsille. Muissa perheissä puhutaan, meillä ei. Kaikki söivät niin nopeasti ja hiljaa kuin pystyivät ja poistuivat paikalta. Minun on myös vaikea päästää irti syömihäiriöstäni, koska kuulen jatkuvasti äitini sanat: "Et ole tarpeeksi sairas". 

Kiitos äiti, rakkaudella sinun pikku Hirviö