Pro ana

Pro anoreksia

Törmäsin ensimmäistä kertaa pro anaan ollessani 14-vuotias. En vielä silloin kiinnostunut siitä niin paljoa kuin pari vuotta myöhemmin, mutta aiheena se kiehtoi minua. Luulin sen tosin silloin tarkoittavan anoreksian hankintaa eikä hyväksyntää niin kuin se usein nykyään ainakin tarkoittaa. 

 

 Nykyään suhteeni pro anaan on hyvin ristiriitainen. Itse olen foorumeilla ja eri sovellusten niin sanotulla pro ana puolella ja vaikka se tuokin lohtua, ettei ole yksin näen liian usein hyvin nuorten lasten hakeutuvan näihin paikkoihin pyytämään apua laihdutukseen ja vinkkejä. Usein myös yhtä nuoret jakavat vanhoja pro ana vinkkejä vuodelta nakki ja muusi toisilleen. Näin vähän vanhempana sitä meininkiä katsoo eri tavalla kuin silloin 16-vuotiaana innokkaana oppimaan. 

 

Silloin 16-vuotiaana sairastuttuani ensimmäistä kertaa kunnolla, hain pro anoreksiaa googlesta samoin tavoittein kuin ne lapset, joita näen nykyään hakeutuvan samantyyppisille sivustoille. Vaikka kukaan ei suorastaan vinkkejä antanut, oli ja on netti täynnä kuvia kaikennäköisistä dieeteistä, harjoituksista, vinkeistä ja motivaatiolauseista. Itselle mieluisin oli kuitenkin ryhmächatit.

 

Se oli kyllä moraalisesti hyvin kyseenalaista. Nuoret syömishäiriöiset kilpailemassa kuka laihtuu eniten viikossa. Sieltä kyllä sain vinkkejä ja ideoita. Sieltä sain myös ensimmäiset dieetti ja liikunta ohjeet. Sanoin etten kaunistele totuutta, joten tästä eteenpäin aiheet sisältää tapoja, omia kokemuksia ja muita, jotka saattavat ahdistaa tai olla muuten triggeröiviä monille.

 

 Sieltä sain idean alkaa väärinkäyttää laksatiiveja, käydä jääkylmissä suihkuissa ja sain vinkkejä miten piilotella syömättömyyttä läheisiltä. Yksi jopa ehdotti, että hakisi minulle laksatiiveja, koska sanoin etten uskalla mennä apteekista hakemaan. Sain siihenkin tietysti neuvoa, että mitä alaikäisenä pitää sanoa ettei apteekkari epäile. 

 

Nykyään vähän kaduttaa tämä laksatiivi asia. Olen menettänyt laskuni kuinka monta kertaa olen paskantanut lattialleni tai housuihin. Siitä en ole ylpeä. Alkuun se oli mielestäni kuvottavaa. Nykyään olen jo niin tottunut siihen ettei se enää hätkähdytä, mutta ei se hauskaakaan ole. Olen myös henkisesti addiktoitunut laksatiiveihin. Kun laksatiivit loppuu ahdistun enkä pysty rentoutumaan, mutta jo heti lisää ostettuani ahdistus lieventyy ja rentoudun. Toinen mitä kadun on silloin alkanut oksentelu. Nykyään hampaani ovat keltaiset ja täynnä reikiä. Minulta on jopa poistettu hampaita oksentelun takia. 

Yksi asia minua tietyllä tavalla pelottaa pro anassa. Syömishäiriöt ovat niin kilpailun henkisiä. Itse tiedostan kilpailevani kaikkien muiden kanssa. Haluan tietää kuinka paljon kukakin syö ja kuinka paljon he liikkuvat, mutta syömishäiriö palstoilla se on intensiivisempää koska kaikilla on syömishäiriö. Se ei kuitenkaan ole se mikä pelottaa, vaan se miten se taas näyttäytyy lapsille. Lapset kilpailevat kuka on syönyt vähiten kaloreita ja kuka on oksentanut eniten. Tiedän että nuorena keho kestää oireilua paremmin, mutta silti huolestun nähdessäni jonkun 12-vuotiaan selittävän kuinka hän syö vain 200 kaloria päivässä. Nähdessäni nuoria usein ehdotankin heille, että puhuisivat jollekkin luotettavalle aikuiselle ajatuksistaan ja tunteistaan, koska tämä ei tee ketään onnelliseksi. 

Ehkä se on tekopyhää itse olla edes vähän pro ana, mutta silti tuomita vinkkien antamista ja toivoa ettei nuoret pääsisi niille sivuille, mutta totuudessa en minä muille tätä halua. Jos on aikuinen ei se ole minun asiani ja itse ymmärrän kyllä mitä teen. Tiedän kyllä ettei kehoni kestä. Sydämeni ei lyö enää tasaisesti ja verenpaineeni heittelevät miten sattuu. Silti en halua lopettaa. Vielä.

-Hirviö