Emma haluaa elää

 Anoreksia dokumentti

Katsoin eilen youtubesta dokumentin Emma wants to live. Toivoin sen triggeröivän minua lisää laihtumaan ja kyllä se niinkin teki, mutta enemmän se herätti ajatuksia. Emma sairastui anoreksiaan noin 12-vuotiaana. Dokumentti oli Emman oma idea ja hän itse kuvasi videoita tilastaan. Dokumentti herätti hyvin vaikeita ja ristiriitaisia tunteita minussa. Osittain kadehdin häntä, mutta samalla se herätti todellisuuteen siitä mitä tämä sairaus on.

Vaikeinta oli katsoa kun Emmaa ruokittiin kuin vauvaa, koska hän ei siihen itse pystynyt. Hän ei pystynyt seisomaan tai kävelemään tai edes itse nostamaan haarukkaa syödäkseen. Hänestä ei ollut melkein mitään jäljellä. 

Perhe selkeästi välitti Emmasta paljon ja heistä huokui paljon surua Emman kohtaloa kohtaan. Emman viimeisin hoitotiimi puhui Emmasta niin lämpimästi. Emma oli loppuun saakka huumorintajuinen ja yllättävän energinen nuori tyttö. Vaikka hän päätti lopussa yrittää vielä kerran parantua, se tuli liian myöhään. Hänen kehonsa oli jo alkanut kuolla. 

Mietin millaista olisi kuolla kuten hän. Olla sanomatta hyvästi, yrittää vielä noudattaa ravintosuunnitelmaa, mutta minuutteja sen jälkeen vetää viimeinen hengenveto. Hoitajat kuvasivat sitä hyvin levolliseksi ja rauhalliseksi kuolemaksi. Siltä se kuulostaakin, mutta minut valtaa haikeus siitä, kuinka hän oli juuri päättänyt viimeisen kerran yrittää voittaa anoreksia, mutta hänen oma kehonsa ei enää kestänyt. Se kuulostaa toivottomalta ja epäreilulta. Joku joka olisi vielä halunnut yrittää, ei saanut sitä mahdollisuutta. Tiedän Emman tehneen sen itselleen. Niinhän me kaikki syömishäiriöiset teemme, mutta se silti sattuu.

Se herätti minut ajattelemaan, miltä minun perheestäni tuntuu. Katsoa kun riudun ja kärsin, mutten suostu muuttamaan tapojani. Onko heillä yhtä epätoivoinen olo kuin minulla katsoessani Emman tarinaa. Peljäävätkö he, että minulle käy kuten Emmalle. Että kehoni lakkaa hiljalleen toimimasta ja alkaa kuolla. Olen jo nähnyt voimattomuutta heidän kasvoillaan, kun itken yöllä isäni kainalossa kuinka haluan kuolla, koska olen syönyt. Tältäkö heistä tuntuu minua katsoessaan. En ennen ymmärtänyt heidän huoltaan, koska olenhan tervepainoinen, mutta lääkärien ja hoitajien varoitukset ja tarinat varmasti soivat heidän korvissaan. Anteeksi. En osaa lopettaa. En edes halua. Tiedän satuttavani, mutta en vain voi.

Tunnen syyllisyyttä ja surua. Anteeksi rakkaimmilleni.

-Hriviö