Blogin idea

Ajatusten kokoamista

Aloitin blogin, jotta voisin järjestellä omia ajatuksia ja purkaa niitä. Blogi tulee todennäköisesti olemaan hyvin triggeröivä, joten lue omalla vastuulla.

 

Kaiken alku

En tiedä mistä kaikki alkoi. Oliko se pitkään jatkunut kiusaaminen vai lukon ilmestyminen jääkaappiin, joka laukaisi kaiken. Olin silloin 7-vuotias. Silloin ensimmäistä kertaa pidin itseäni kuvottavana. Olin mielestäni niin lihava muihin tyttöihin verrattuna, että lakkasin syömästä kouluruokaa. Lopulta myös kotona. Kukaan ei kuitenkaan huomannut tai oikeastaan halunnut huomata. 

 

Ensimmäinen laihdutus yritys ei kestänyt pitkään ja unohdinkin laihduttamisen vuodeksi. Kunnes kolmannen luokan alussa ajattelin uudestaan olevani kuvottava verrattuna muihin. Tällöin "rakastuin" juoksemiseen. Juoksin kaikkialle ja aloin pyöräillä kouluun, joka oli lähes 10km päässä kotoa. Tällöinkään laihduttaminen ei jatkunut pitkään.

 

Masennuksen ja ahdistuksen lisääntyessä vuosien mittaan, inho, jota koin itseäni kohtaan kasvoi ja kasvoi kunnes 14-vuotiaana törmäsin ensimmäistä kertaa proanaan. Se tuli hyvään tai huonoon kohtaan, riippuu miten sen ottaa. 

 

Elämäni oli tällöin kaaottista. Oikeastaan elämäni oli koko ajan kaaottista, mutta ensimmäistä kertaa koin voivani hallita kaaosta. En kuitenkaan laihduttanut silloin tosissani.

 

15-vuotiaana tapasin yhden parhaimmista ystävistäni. Olkoon hän R. R vaihtoi kouluuni siskonsa perässä. Ystävystyimme hyvin nopeasti, sillä huomasimme olevamme todella samanlaisia. Molemmat siis hyvin masentuneita ja ahdistuneita. R kertoi minulle kuinka hänellä nuorempana oli ollut syömishäiriö ja kuinka häntä oli punnittu ja tarkkailtu. Samana päivänä kouluterveydenhoitaja käski vahtia painoa koska "se on vaikea saada alas". Olin siis normipainoinen kasvava nuori, mutta se riitti. Silloin päätin että minun on pakko laihtua.

Tässä vaiheessa asuin tilapäisesti isovanhemmillani. He eivät oikeastaan puuttuneet syömisiini. Sanoin vain alkavani vegaaniksi enkä siksi syö tiettyjä ruokia. Koulussa söin vielä normaalisti, ettei kukaan vain tajuaisi. R kuitenkin huomasi. R ja minä sovimme silloin, että olisimme ana kavereita loppuun asti. Toki silloin kumpikaan ei ajatellut elävänsä 8. luokan loppuun. 

Kouluruoka putosi nopeasti pois jonka jälkeen en vaivatunut mummollani edes menemään keittiöön. Aloin ottaa jääkylmiä suihkuja ja kuntoilemaan hullunlailla. Nopeasti painoni putosi alipainon puolelle, mutta kukaan ei sanonut mitään. Muistan vielä tarkalleen sen päivän kun minusta vihdoin tuntui onnistuneelle: Olimme luokan kanssa luokkaretkellä museossa kevään lopussa kun sääkin alkoi olemaan lämmin. Minä jäädyin. Muut eivät näyttäneet hätkähtävänkään kuinka kylmä museossa oli, mutta minä jäädyin. Nousimme rappusia ylös ja taas kenellekkään muulle se ei ollut vaikeaa, mutta minä juuri ja juuri pääsin kerroksen ylemmäs, kun minua alkoi pyörryttää ja jouduin nojaamaan seinään. Tällöin pyysin opettajalta lupaa mennä kotiin. Kotiin päästyäni söin omenan, oksensin, otin jääkylmän suihkun ja lähdin lenkille. Kun palasin kotiin äitini soitti minulle ja kertoi ettei mummoni kestä oksenteluani ja että muuttaisin siskoni luo. En ollut siskoni luona viikkoakaan kun sovittaessani hänen antamaa paitaa, piilottelustani huolimatta, hän huomasi viiltelyni ja hajosi. Tästä alkoi mielenterveydellisesti rankin vaiheeni, muutin vanhempieni tilapäiseen asuntoon, sillä omamme oli remontissa. 

 

Vanhempieni luona pystyin olla syömättä vielä paremmin. Kukaan ei kiinnittänyt mitään huomita minuun. Heräsin aikaisin ja menin lenkille. En syönyt aamupalaa vaan isä heitti minut junalle jotta pääsisin kouluun. Joka aamu seisoessani juna-asemalla mietin kuinka helppoa olisi hypätä seuraavan junan alle. Koulussa en syönyt mitään, mutta usein jouduin ahdistuksen takia lähtemään ajoissa koulusta enkä mennytkään kouluun kuin maanantaisin ja tiistaisin. 

 

Olin kertonut vanhemmilleni etten ollut syönyt päiviin, mutta isäni ei sitä noteerannut mitenkään. Äitini taas laittoi ruuan eteeni ja lähti elokuviin. Silloin ymmärsin ettei ketään kiinnostanut minä. Viiltelyni paheni ja viiltelin joka tunti, jopa oppitunneilla. Pääsin tällöin avun piiriin masennuksen takia, mutta syömisestä en puhunut mitään. Sain lääkityksen, jolla lähestulkoon samantien yritin ottaa yliannostuksen. 

 

Tällöin aloin saamaan ahmimiskohtauksia. Ahmin ja oksensin aina kun kukaan muu ei ollut paikalla. Häpesin itseäni ja viiltelin. Vihdoin päästyäni psykiatriselle osastolle alkoi syömiseni korjaantua. Toki olin sielä itsemurha yrityksen takia, mutta puhuin sielä ensimmäistä kertaa avoimesti syömisestäni. 

 

Osastolla ollessani tunsin ensimmäistä kertaa vapaaksi. Olin turvassa ja sain hajota. Kun pääsin osastolta palasin takaisin samaan tilanteeseen, jossa olin sairastunut. Jouduin viikon päästä takaisin osastolle toisesta yrityksestä. Tämä tapahtui 9-luoka alussa. Tällöin äitini alkoi oirehtia myös ja joutui psykiatriselle osastolle, joten kotiutuminen ei ollut mahdollista, mutta ei minulle ollut paikkaa osastollakaan joten jouduin sijaisperheeseen. Se oli hyvä ja huono asia. Hyvä sillä en palannut kotiin jossa olin sairastunut, mutta huono sillä perheen äidillä ei ollut minkäänlaista käsitystä mielenterveydestä. Olin sijaisperheessä jouluun asti. Tällöin syömiseni oli tasaantunut.

 

Seuraavan kerran sairastuin ollessani 17-vuotias. Äitini kuoleman jälkeen voin vuoden kohtuullisen hyvin. Olin koko ajan avunpiirissä ja masennukseni ja ahdistukseni olivat lieventyneet huomattavasti. Sitten isäni joutui moottoripyörä onnettomuuteen. Tällöin muistan ajatelleeni syömisen kontrollointia kuin sulkisin silmäni todellisuudelta hetkeksi. Sanoinkin "sulkevani silmäni" viikoksi, jonka jälkeen "avaisin silmäni" ja voisin taas syödä. Viikko kului ja isäni palasi sairaalasta kotiin. Minä en kuitenkaan pystynyt enää "avaamaan silmiäni". Olin taas koukussa. Tällöin kuitenkin kerroin sairaanhoitajalle heti, mutta he eivät kokeneet sen olevan niin vakavaa. Olin edellisen vuoden aikana lihonut aika paljon sillä paastoaminen ja oksentelu lähti, mutta oksentelu jäi. Kuitenkin kesän loputtua aloin syömään taas normaalisti.

 

Vähän yli vuoden taas söin suhteellisen normaalisti, mutta ahmin silloin tällöin ja lihoin. Lihoin kunnolla. Olin hyvin ylipainoinen ollessani 18 ja 19. Toissa kesänä kuitenkin päätin korjata elämän tapani. Olin aina väsynyt ja hengästyin pienestäkin, joten ajattelin syöväni säännöllisesti ja liikkuvani enemmän. Sitä kesti 2 päivää ennen kuin näin mainoksen, jossa suositeltiin intermitted fasting eli pätkä paastoa. Ajattelin olleeni "parantunut" jo yli vuoden, joten voisin ihan hyvin pätkä paastota. En silloin tajunnut viel retkahtaneeni takaisin anoreksiaan. Tunti määrät alkoivat hyvin normaaleista pätkä paasto ajoista. 16, 18, 20. Joka päivä paastoni piteni kunnes menin töihinkin syömättä. viikon päästä paastosin jo päiviä kerrallaan ja 15.8 kirjoitin itselleni taas säännöt joita noudattaisin ja laihtuisin.

 

En syönyt päiviin ja päivinä joina söin söin mahdollisimman vähän. Painoa tippui 20 kiloa puolessa toista kuukaudessa. Mainitsin asiasta silloiselle kouluterveydenhoitajalle, jota tahdon kiittää sydämestäni. Ilman häntä en todennäköisesti olisi enää tässä. Hän lähetti minut koululääkärille, joka kirjoitti lähetteen syömishäiriö työryhmään. Sieltä sain ensimmäistä kertaa diagnoosin. Epätyypillinen anoreksia. Minulle se kuulosti samalta kuin liian läski anorektikko. Tällä tiellä olen ollut nyt vuoden. Osasto jaksoja ja päiväpoliklinikan käyntejä, mutta ei muutosta. Välillä haluan parantua ja välillä taas se on viimeinen asia jota toivon. Tällä hetkellä en halua parantua. 

Se on minun tarinani tai osa siitä. On paljon asioita joita en tässä kerro, sillä ne eivät liity syömishäiriööni tai niin ainakin luulen. 

Kirjoitan tänne varmaankin syömisiäni ja oireitani, joten en suosittele blogiani niille, jotka yrittävät parantua. Enkä varmaan kaunistele totuutta, joka on elämäni anoreksian kanssa, joten en suosittele myöskään heikkohermoisille. Kiitos, että sain avata sydäntäni.

-Hirviö